Tämä tarina on tosi
Johanna Venho
Vihreät seinät. Oranssi päiväpeite. Punainen pöytälamppu. Ikkunan
takana satelee hiljaksiin lunta, isoja hitaita hiutaleita.
Kun suljen silmät, olen kahdeksanvuotias, olen taas Itälässä.
Teen läksyjä pöydän ääressä, kuuntelen, miten naapurin Minna
soittaa pianoa seinän takana. Hän on edennyt Aaronin pianovihko
kakkoseen ja takoo Menuettia tavalla, joka olisi saanut Bachin
hiukset nousemaan pystyyn peruukin alla.
Minun pitää saada kirjoitettua aine loppuun viivalliseen
vihkoon. Sen ei luulisi olevan kovin vaikeaa, mutta koskaan ei voi
tietää.
Sellaista on lapsuus: asiat tapahtuvat ensimmäistä kertaa, eikä
koskaan voi olla varma millaisia ne ovat. Siksi lapsena asioita ei
ihmettele, katselee vain: ahaa, tällaista on nyt. Maailma on sellainen
kuin on, joka päivä tuore. Ja sitten, kun se ei enää sitä ole, ei ihminen
ole enää lapsi.
Tellervo, meidän luokan opettaja, on antanut aineen aiheet. Niistä
olen napannut otsikon nimeltä LENTÄVÄ MATTO. Olen kirjoittanut
koko äidinkielen tunnin pulpetin ylle kumartuneena, mutten ole
saanut tarinaa valmiiksi, se on jatkunut ja jatkunut, yhä uusia
käänteitä on ilmaantunut. Tellervo on lopulta luvannut, että saan
tehdä aineen loppuun kotona illan aikana. Olen tunkenut vihkon
punaiseen koulureppuuni, juossut koulun ovesta pihalle, luistinradan
ohi, tienviertä kotiin, suoraan huoneeseeni, kaivanut esiin vihkon ja
kynän. Alkanut kirjoittaa.
Pureskelen letinpäätä. Kirjoitan.
Käännän sivua ja henkäisen.
Vastassa on vihkon pahvinen takakansi, ja tarina on vielä
kesken! Olen juuri päässyt kohtaan, jossa matto matkustajineen on
laskeutumassa meren ulapalle ja kyytiin pyrkivä merenneito
vilkuttaa pyrstöllään innokkaasti: tännepäin, tännepäin. Olen
kirjoittanut vihkon täyteen, mutta en ole päässyt tarinan loppuun.
Nipistän silmät kiinni ja mietin, mitä nyt teen. Pitääkö tarina jättää
kesken?
– Älä hätäile. Istu matolle.
Kuka sen sanoi?
Käännyn ja näen, että huoneeni lattialle on ilmaantunut paksu,
punakuvioinen matto, jonka yksi kulma kohoaa ilmaan. Mutta kenen
ääni se oli? Kuka puhui?
– Älä sitä pohdi. Istu matolle ja ota reunasta kiinni.
Nousen, hyppään matolle ja ehdin juuri napata sen kulmasta
kiinni, kun olemme jo ulkona. Matto kohoaa ja lentää talojen
yläpuolella, kaartaa Pohjantien ja Itänummen yli, kohti vanhaa
satamaa. Asetun vatsalleni ja näen matonreunan yli alhaalla kadulla
kulkevat ihmiset, pienet kuin nukkekodin nuket. Kukaan ei huomaa
minua, mutta Luutavuoren kohdalla pieni poika vilkaisee ylöspäin.
Hän huutaa: – Äiti, äiti, katso! Matto lentää! Äiti ei kuuntele, vaan
pudistaa päätään ja kiskoo poikaa kädestä.
Mitä Tellervo sanoikaan: kannattaa varoa, mitä kirjoittaa,
koska sanoilla on vahva voima. En ollut varonut, en ollut edes
ajatellut, että lentävästä matosta kirjoittamisessa olisi jotain
vaarallista! Ja ei kai siinä olekaan? Kunhan en vaan putoaisi
yläilmoista. Kylmät tuulenpuuskat keikuttavat välillä mattoa niin,
että saan pidellä täysin voimin kiinni.
– Mihin ollaan menossa? yritän kysyä matolta, mutta en kuule
vastausta. Tulemme sataman ylle, ja matto alkaa laskeutua. Meri on
jäässä, mutta keskellä on laivoille murrettu väylä. Kauhistun, kun
tajuan, että matto suuntaa kohti väylää. Juuri kun se on osumassa
veteen, alle lipuu vene, jonka ruoria kääntää harmaatukkainen
nainen. Naisella on paksu, valkoinen tukka ja hän ojentaa minulle
kätensä. Hän näyttää ystävälliseltä – hänellä on yhtä siniset silmät
kuin isomummollani. Tartun käteen ja hyppään veneeseen.
– Tulit kysymään, miten saat tarinasi kirjoitettua loppuun,
nainen sanoo. Niin, tosiaan, muistan. – Minä kerron, nainen jatkaa.
Hän pyytää minua lähemmäs ja kumartuu kuiskaamaan korvaani.
Vaikka aallot loiskivat veneen laitoja vasten ja tuuli paukuttaa pientä
purjetta, kuulen tarkkaan, mitä nainen sanoo. Kuulen jokaisen sanan.
Senkin, miten hän käskee minua sulkemaan silmäni.
Kun avaan silmät, istun huoneessani Itälässä. Pöydällä on
tarinavihko, jossa on paljon tyhjiä sivuja jäljellä. Minulla on tilaa
kirjoittaa tarinani loppuun. Ajattelen, mitä nainen minulle kuiskasi, ja
alan kirjoittaa. Kun saan viimeisen pisteen paperiin, kirjoitan sen
alle: Tämä tarina on tosi.
Parin päivän päästä Tellervo sanoo koulussa: – Olen lukenut kaikki
aineet. Teillä on mahtava mielikuvitus. Mutta voiko sen, minkä on
kuvitellut, väittää oikeasti tapahtuneen?
Sari viittaa. – Ei voi! Se on narraamista.
Tellervo katsoo minua eikä sano mitään. Joskus vielä kerron
hänelle, mitä valkotukkainen nainen minulle kuiskasi. Hän sanoi, että
jos haluan jonkin tapahtuvan, voin kirjoittaa siitä. Ja joskus – mutta
vain joskus – käy niin, että sanat heräävät eloon ja tarina on totta. Se
semmoinen, se on kaikkea muuta kuin narraamista.
Tiedän, että Tellervo ymmärtää.
Jos ikävöi lapsuuttaan, pitää vain alkaa kirjoittaa siitä. Ja siinä
on Itälä, vihreät seinät, oranssi päiväpeite, Minnan menuetti seinän
takana, ja ulkona hiljalleen putoilevat lumihiutaleet, jotka illan
sinisessä hämärässä kinostuvat ikkunalaudalle.
Omistettu Itälän koulun opettajilleni Tellervo Ahoselle ja Kaija Forsbackalle.
