Tommi Liimatta: Aavenauha
Istuin Hiltskan kanssa rengaskeinuissa. Olimme kerranneet, mitä venetsialaispommeja ostamme perjantaina Mattssonilta, jos minä saan isältä kaksisataa markkaa ja hän kotoaan saman verran.
– Mitä ääniä kotona kuuluu, kun siellä ei ole ketään, kysyin ja potkaisin itselleni vauhtia.
– Jaa, vesiputkien kohinaa, Hiltska mietti ja valutti hiekkaan sitkeän rään. Klimppi jäi keinun alaiseen painanteeseen ärsyttävästi koholle. Teki mieli vatkata sitä tikulla.
– Ei kun oikeesti, tivasin. – Me oltiin Pyykin kellarissa spiritismiä… jos on pahoja henkiä, ne voi mellastaa kotona kun me ollaan sieltä vekka. Ehkä siks kamat joutuu välillä hukkaan, kun henget käy sotkeen.
– Mä en ja usko tommosiin, Hiltska tyrmäsi.
– Mä en tiiä, mutta kiinnostaa.
– Otetaas geimit, Hiltska yllytti ja nousi keinussa seisaalleen. – Neljät vauhit, viiennellä hyppy! Mun merkki on tuo tiilenpala.
Hyppäsimme kumpikin kolmesti. Otin vauhdit seisaaltaan, laskeuduin istumaan kun keinu kävi takana neljännen kerran ja hyppäsin. Hiltska sai isomman vauhdin hyppäämällä seisoma-asennosta ja voitti minut Menokkaan mitalla.
– Kuuntele, Tilli ajaa, Hiltska sanoi ja pyyhki hiekkaa verkkarinpolvistaan.
Toden totta, Luutavuorenkadun mäestä päristeli Tilli kohti Kråkholmantien risteystä, keula pystyssä, puukengät jalassa ja ilman kypärää. Hiltska tunsi äänestä kaikki Rookholoman mopot, ja Tillin viritetyllä vehkeellä pääsi sataakahtakymppiä – kuulemma.
– Mulla on idea, sanoin. – Käyääs meillä.
Laskeuduimme kerrostalon etupihalle, menimme kesänhämärään rappuun ja nousimme ykköseen. Kaivoin t-paidan alta avainnarun.
Vanhemmat olivat töissä. Noudin isän hyllystä kasetin, jonka etiketti oli tyhjä – ei se varmaan sisältänyt mitään tärkeää. Kelasin nauhan alkuun ja kytkin mankan mikkiasetukselle. Painoin recciä ja playta.
– Nyt se nauhottaa tätä huonetta. Näin me kuullaan, käykö täällä aaveita.
Hiltska hymyili, melkein innostui. – Viiään mankka olohuoneeseen, niin ei tuu rappukäytävän äänet. Kaikki mitä nauhalle tarttuu, on sitte niitä sun aaveitas…
– Mennään nyt ulos, ja tullaan puolen tunnin päästä kuunteleen.
– Kiinareita, bombommeja ja minitykkäreitä tarttee ihan peruspommitteluun ja pikkuautojen tuhoamiseen, täydensin takapihalla aiempaa ostoslistaani. – Mattareita voi panna muovisolttujen jalkojen väliin, ja sitten, tota tota… tykinjyskyt on kympin kappale, niitä raskii ostaa vaan kaks mieheen.
– Näin on, Hiltska säesti. – Sit heinäsirkkaa, noitapilliä, perhosta ja satelliittia. Ne toimii lauantaina päivänvalolla Lekarin hiekkiksellä.
– Jussin Pussissa ois just niitä, ehdotin.
– Se on ihan lussu satsi, K-12 muka! Halvemmaks tulee ostaa irralteen. Ostaaksun isä mitään raketteja, ja ajetaanko me pommitteleen Hiekkakuopille vai Haminaan?
– Tiiä vielä… se tulee Soomannin iltavuorosta kymmeneltä.
– Oli miten oli, mutta sunnuntain pommisotaan kiinarit on just omiaan, niitä meikä ostaa kymmenen pakkaa.
– Hei, huudahdin katsottuani kelloa. – Puol tuntia menny, kasetti on loppunu!
Hiltska istui sängylläni. Kelasin kasetin alkuun ja panin soimaan.
– Böö, hän sanoi, ja kumpaakin nauratti.
– Tyst nyt, pyysin. – Lue vaikka jotain taskaria.
Kasetin alussa kuului puhettamme: ”Ja nyt mennään ulos, ja tullaan…” Oven läimäys, askelten kajahduksia portaissa.
Ja pelkkää nauhan kohinaa.
Mutta sitten kohinan seassa kuului jotain. Puhetta, aivan selvästi. Sanoja ei erottanut, mutta puhetta se oli. Naisen… mutta ei elävän naisen puhetta, ajattelin niskakarvat pörhöllä.
Hiltska tuijotti kaiutinta suu auki.
– Miten… mahdollista, kuiskasin. Kiersin voluumin täysille, mutta vain kohina lisääntyi – kummituksen puhe ei sen selvemmäksi muuttunut.
– Mä manasin Pyykin luona pirut tuleen tänne, sanoin suu kuivana. – Ei ois pitäny sitä spiritismiä…
Hiltska oli hiljaa. Hän istui sängylläni etukenossa, nyt kulmat kurtussa.
– Tälle on joku selitys, hän lopulta sanoi, kun nauha pyöri puolivälin tienoilla. – Mutta tuo puhuja ei oo yläkerran rouva. Eikä Nystedt, joka ramppaa pesutuvas ko hullu. Ja kyllä mä kans Haverin äänen tuntisin, vaikka se muutti taloon vasta vappuna.
– Piru on ainoo selitys! Kuollut nainen puhuu tyhjäs olohuonees, parahdin.
Ovikello soi. Hiltskakin säpsähti, jo seiskan aloittanut iso jätkä. Menin sydän hakaten kurkistamaan ovisilmästä, Jannu. Avasin ja kerroin saaneeni talteen aaveen ääniä, tämä oli maailmansensaatio!
– No soitas, Jannu kehotti epäilevänä. Hän jäi keskilattialle seisomaan, farkkutakki päällä.
Kohinan seassa aavenainen puhui outoon sävyyn. Tai oikeastaan tavalliseen sävyyn. Niin kuin… kuulijoille radiossa. Kumarruin katsomaan nauhurin säätöjä, mutta olin ihan oikein nauhoittanut mikrofoni päällä.
Jannu painoi stoppia ja poimi kasetin käteensä. – Tää on kromikasetti, hän huomautti. – Ooksä nauhottanu kromiasetuksilla?
– Millä, ihmettelin.
– Jos kromikassulla on nauhavalitsin väärin, uus nauhotus ei pyyhi kokonaan entistä, Jannu opetti. – Tässon ennen ollu radio-ohjelmaa. Se sieltä kuuluu läpi! Tuo akka on radiojuontaja.
En kehdannut katsoa Hiltskaa.
Arvasin, että hänen hartiansa hytkyivät.
